Neukkarissa kuultua
SeOppi 1/2016
Teksti: Tarmo Toikkanen
eOppimisen neuvottelukunnan kolumni
Vuoden 2016 teemamme on yhdessä tekeminen. Yksin tekemisellekin on toki paikkansa, mutta se osataan jo, joten onkin tarpeen pohtia yhdessä tekemisen tapoja, tiloja ja kulttuuria.
Minulta kysyttiin hiljan, mitä uutta oppimiskäsityksissä on tapahtunut 90-luvun jälkeen. Oppimisen teorioissa oikeastaan ainoa uusi tulokas on konstruktivismia seurannut sosiokonstruktivismi, jossa kiinnostavana pidetään ryhmän oppimista. Psykologeille tämä on hankala juttu, koska psykologit perinteisesti tutkivat yksiä aivoja kerrallaan ja jos oppimisen tulosten katsotaan syntyvän ryhmään, ei yksilöihin, on etsittävä uusia tutkimusmenetelmiä. Osin tästä syystä itsekin päädyin tutkimaan sosiaalista verkostoanalyysiä tapana saada esiin ryhmässä tapahtuvaa toimintaa.
Konnektivismi on kuvattu oppimisen teoriana, joskin akateemikot ovat sen meriiteistä erimielisiä, koska se on oikeastaan uudelleenlämmitelty 1960-luvun Banduran sosiaalisen oppimisen teoria. Konnektivismissa korostuvat sosiaaliset suhteet ja kulttuurinen konteksti. Se ei korosta konstruktivismia eli uuden tiedon rakentumista vanhan päälle (yksilön aivoissa), vaan nimenomaan keskittyy ihmisverkostossa tapahtuvaan oppimiseen. Tämän luulisi olevan kiinnostava näkökulma kaikille tiimityöskentelyyn siirtyneille organisaatioille.
Konstruktivistinen oppimiskäsitys on muuten tuottanut esim. Logo-ohjelmointikielen 1970-luvulla, jossa kilpikonna piirtää komentojen mukaan viivoja ruudulle. Logon perintö näkyy nykyisissäkin ohjelmoinnin oppimisvälineissä, kuten Racketissä ja Scratchissa. Niitä hyödynnetään peruskoulun opettajien Koodiaapinen-MOOCissa, jossa opettajat kokeilevat itsekseen näitä välineitä mutta yhdessä jakavat ideoita siitä, miten ohjelmointia voi ottaa mukaan opetukseen. Näitä ideoita on jaettu suomenkielisessä Wikiopistossa tuhansittain.
Ilolla seuraan uusimpia suomalaisia MOOC-toteutuksia, kuten Distanssi-MOOCia ja Koodiaapinen-MOOCia. Niissä pyritään pois perinteisestä yksinopiskelusta ja haetaan teknologian mahdollistamia tapoja kytkeä satoja tai tuhansia opiskelijoita toisiinsa mielekkäällä sosiaalista oppimista edistävällä tavalla.
Hallitus ajaa kovalla vauhdilla digitalisaatiota opetukseen. Ja digitalisaatiossahan ei ole kyse siitä, että lapset pistetään tekemään töitä läppäreillä ja täppäreillä. Yleisemmin, jos paperiset prosessit muutetaan vastaaviksi digitaalisiksi prosesseiksi, ei olla ymmärretty, mistä digitalisaatiossa on kyse.
Digitalisaation ydin on siinä, että muotoillaan koulut, opetus ja oppiminen uudelleen. Muotoilu lähtee nykyisten toimintatapojen tarkastelusta. Mitkä toimintatavat johtuvat siitä, että aikoinaan käytössä olevat työkalut ovat rajoittaneet toimintaa tai ohjanneet sitä tiettyyn suuntaan? Pulpetit? Välitunnit? Oppiainejaot? Luokkahuoneet? Paperitentit? Numeroarvostelut? Luokka-asteet? Yhteistyö (tai sen puute) koulujen välillä? Ryhmäkoot? Koulukirjat? Vihkot? Kynät? Nokkahuilut? Tasapäistäminen? Ottaen sitten huomioon nykyteknologian tarjoamat “superkyvyt”, mitä koulujen käytäntöjä voitaisiin muuttaa aivan erilaisiksi, paremmin oppimistavoitteita palveleviksi? Tätä muotoilutyötä kannattaa tehdä huolella, mielellään osallistavan muotoilun menetelmiä hyödyntäen.
Ceterum censeo, Suomen koulutusjärjestelmä on maailman huippua vain siksi, että meillä on 60-luvulta aloitettu etumatka. Muut maat tulevat nopeammilla autoilla perässä, eivätkä ne ole enää kovin kaukana.
