Neukkarissa kuultua 1/2021: Suomen eOppimisen neuvottelukunnan kolumni
SeOppi 1/2021
Teksti: Tarmo Toikkanen, eOppimisen neuvottelukunnan puheenjohtaja, Suomen eOppimiskeskus ry:n hallituksen varapuheenjohtaja
Viime syksyn kova juttu oli hybridiopetus, jota toteutettiin pääsääntöisesti hyvin vaihtelevasti ja ontuen. Sitä voisi toivoa, että hyvät käytännöt alkaisivat löytyä. Valitettavasti hybridikaista on ottanut vain lisää vauhtia. Syksyn 2021 uusin kuuma juttu Suomessa on hyflex, eli entistä joustavampi hybridiopetus. Maailmallahan tätä termiä alettiin viljellä jo pandemian alussa, mutta mitä USA edellä, sitä Suomen oppilaitokset perässä – olipa kyse yliopistojen hallinto- ja uramallista tai sitten tästä etäopetuksen pakkokäyttöönotosta.
Hybridiopetuksessa ajatus oli, että opintojakso koostuu etä- ja lähiosuuksista, joita kaikki oppijat tekevät, kenties vähän eri rytmissä. Fleksiibelissä hybridissä eli hyflexissä ajatus on, että kukin oppija saa itse valita (mahdollisesti samana aamuna hiussäryn mukaisesti), osallistuuko opetukseen paikan päällä tai etäyhteydellä samanaikaisesti, vaiko opiskellen asian jostain verkkomateriaalista omalla ajallaan.
Oppijan kannalta tämä kuulostaa toki hienolta – oppimisen saatavuus on maksimaalisesti sovitettu omaan elämäntilanteeseen. Jos ulkona sataa, voikin etäyhteydellä olla työpajassa. Ja jos se etelänmatka nyt oli halvalla tarjolla, voi kai sen opiskelun hoitaa rantatuoliltakin.
Taustalla hyflex- ja hybridiboomissa ei ole korona. Se oli vain kätevä starttipyssy. Aivan selkeästi oppilaitosten silmissä kaavailevat säästöt: vähemmän tiloja, kun oppijat ovat osan ajasta kotona, ja isompia opetusryhmiä, kun nettiin mahtuu rajattomasti porukkaa. Toki asian voi selittää asiakaskeskeisyydellä, eli tehdään opiskelu mahdollisimman joustavaksi sen oletetun asiakkaan eli opiskelijan näkökulmasta.
Mutta… Aivan samoin kuin voidaan kyseenalaistaa, onko potilas julkisen terveydenhuollon asiakas (vai olisiko asiakas kuitenkin yhteiskunta), voidaan miettiä, onko oppija asiakas, vai olisiko myös opettaja asiakas? Kenen ehdoilla opetusjärjestelmää ja -käytäntöjä tulisi suunnitella? Kalliit johdon konsultit käyttävät sanaa “sisäiset asiakkuudet”.
Sanon suoraan: Ei vaadita kummoisiakaan opetustaitoja, että voi vetää Powerpoint-sulkeiset kameran edessä. Hyvä opettaja kuitenkin tarvitaan, jos oppimistavoitteet sekä laajemmat pedagogiset periaatteet on sovitettava yksilöllisiksi oppimispoluiksi, jokapäiväiseksi oppimisen tueksi ja monipuolisiksi mahdollisuuksiksi lähestyä opiskeltavaa teemaa eri tekniikoin ja tulokulmin. Hyvä opetus innostaa tutkimaan lisää, yllättää sopivasti, herättää tunnereaktioita, antaa oivalluksia, haastaa sopivasti ja kytkee aiheet laajempiin kokonaisuuksiin ja narratiiveihin.
En minä tässä kolumnissa siis muuta oikeastaan ihmettele kuin sitä, että miten hyvää opetusta on tarkoitus järjestää tilanteessa, jossa jokainen synkroninen opetustuokio sisältää sekä fyysisesti paikalla olevia että netin välityksellä eri tilanteissa olevia oppijoita. En ole vielä koskaan nähnyt, miten olisi mahdollista toteuttaa interaktiotilanne, jossa etäosallistujat ovat yhtä mukana kuin liveyleisö eikä liveyleisö koe, että voisi yhtä hyvin katsoa tämänkin sirkuksen koneen ruudun läpi. Vanha sanontakin sen tietää: Kun jollekin kumartaa, toiselle pyllistää.
Lähiosallistujien oppimisen maksimoiva ryhmäkeskustelu ja väittely jättää etäosallistujat helposti paitsioon. Ja etäosallistujia aktivoiva työskentely taas pakottaa lähiosallistujat ottamaan läppärit esiin – joten kannattiko sinne paikan päälle tulla ensinkään?
Kun oppilaitokset ohjeistavat ja tyrkkivät opetustaan hyflex-moodiin, on riskinä opettajien turhautuminen, loppuunpalaminen ja poistuminen, kun hyvän opetuksen toteutus muuttuu mahdottomaksi. Mutta toisaalta, kyllä joku ylemmän vuosikurssin opiskelija voi ihan hyvin vetää ne kalvosulkeiset hybridiyleisölle opintopistepalkalla – mihin niitä opettajia oikeasti tarvitaan?
