Lausunto: Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteluonnos

Lausunto | Suomen eOppimiskeskus 15.5.2014

Suomen eOppimiskeskus ry:n tavoitteena on edistää tieto- ja viestintäteknologian (TVT) käyttöä opetuksessa tarkoituksenmukaisilla oppimista tukevilla tavoilla, joten arvioimme OPS:in perusteita erityisesti tältä kannalta. Mielestämme TVT-käsitettä tulisi avata luonnoksessa laajemmin, jotta se avautuisi paremmin erilaisille OPSin perusteiden tulkitsijoille. Esimerkiksi älypuhelimia ja tablet-laitteita ei luonnoksessa mainita, vaikka ne ovat keskeinen osa tämän päivän tieto- ja viestintätekniikkaa. Toivoisimme, että OPSin perusteet eivät jättäisi mahdollisuuksia liian suppeille tulkinnoille, kuten perinteiseen atk-luokkaan jättäytymiselle.

TVT käsitteen ICT (Information and Communication Technology) suomennoksena olisi parempi kääntää tieto- ja vuorovaikutusteknologiat kuin tieto- ja viestintätekniikka.  Korostus enemmän siinä, mitä ihmiset tekevät kuin siinä, millaisilla laitteilla ja millaisen tekniikan avulla.

Tosiasia on, että TVT-taidoista on hyötyä kaikessa oppimisessa. Teknologian ymmärtäminen muokkaa myös ajatteluamme sen suhteen, miten ongelmia voidaan ratkaista, miten toisistaan maantieteellisesti etäällä olevat ihmiset voivat tehdä asioita yhdessä verkossa ajasta ja paikasta riippumatta. Esimerkiksi älypuhelimet kognitiivisina työkaluina mahdollistavat ratkaisemaan ongelmia ja saamaan tietoa tavoilla, jotka eivät muutoin olisi käytettävissä. Mielestämme on syytä kysyä, eikö vuonna 2016 voimaan tulevissa perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa pitäisi jo nähdä teknologiset taidot osana oppimistaitoja? Esimerkiksi niin sanotuissa 21. vuosisadan taidoissa yhteys teknologian käyttötaitojen ja oppimistaitojen välillä nähdään selvästi.

Teknologisissa taidoissa olisi hyvä korostaa nimenomaan taitojen yleistä hallintaa ja siirtyvyyden huomiointia. Oppilaille ei siis pidä opettaa tietyn tekstinkäsittelyohjelmiston käyttöä, vaan tekstinkäsittelyä, mielellään useilla eri välineillä. Mikään ohjelma, jota koulussa voidaan käyttää, ei enää oppilaiden työelämän aikana ole olemassa, ainakaan samassa muodossa. Siksi välineopettelua tulisi välttää ja panostaa yleisempiin taitoihin sekä tietojenkäsittelyn ymmärtämiseen (computational thinking).

Tietotekniikka on jo nyt symbioottinen osa yhteiskuntaa. Jos TVT lakkaisi toimimasta, valtaosa maailman väestöstä kuolisi varsin nopeasti. Ihmiskunta ei elä ilman tekniikkaa. Aivan kuten maatalousyhteiskunnassa joka sukupolvi oppii maanviljelyn ja maasta elämisen, tulee tietoyhteiskunnassa joka sukupolven oppia tietoteknisen ympäristön muokkaajiksi ja hyödyntäjiksi. Ei riitä, että oppilaat oppivat käyttämään kivoja appseja puhelimillaan. Ei riitä, että he käyttävät sujuvasti monikansallisten yritysten tarjoamia verkkopalveluita. Heidän on ymmärrettävä, miten tietotekniikka toimii, miten internet toimii, mitkä ovat suosittujen verkkopalveluiden toimintaperiaatteet ja liiketoimintamallit, miten niissä toimitaan turvallisesti ja heidän on ymmärrettävä, että täppäri ei ole taikalaite, vaan että he itse kykenevät rakentamaan vastaavia laitteita. Kysymys on siitä, kasvatammeko seuraavasta sukupolvesta kuluttajia vai tekijöitä ja yrittäjiä. TVT:n käyttö on perustaito, mutta opetuksen tavoitteet tulee olla korkeammalla ja ainakin oppilaille on tarjottava mahdollisuus myös luoda uutta, tarkoittaapa se sitten ohjelmointia, pelisuunnittelua, avoimen datan analyysiä pilvipalveluissa, robottien rakentelua tai jotain muuta.

Kolmannessa luvussa mainitaan, että oppilaiden tulisi tuottaa ja jakaa tietoja ja ideoita. Tuottamisen painottaminen on linjassa oppimisen tutkimuksen kanssa, joka osoittaa, että pysyvimmät ja hyödyllisimmät oppimistulokset saavutetaan uutta luomalla. Tuottamisen osalta on tietenkin mietittävä, mitkä ovat tuottamiseen sopivimmat apuvälineet. 1960-90-luvuilla keskeiset välineet olivat kynä ja paperi, mutta nykyisin harva ammattilainen enää kirjoittaa kynällä. Tekstin tuottaminen digitaalisesti on itsestäänselvyys ja siten selvä osa yleissivistystä. Mutta yhä enemmän on nähtävissä, että viestit eivät enää ole tekstuaalisia, vaan sisältävät kuvaa, ääntä ja liikkuvaa kuvaa, jopa interaktiivista mediaa, pelejäkin. Oppilaiden on opittava ilmaisemaan itseään kaikissa näissä medialajeissa. Kun jokaisella on kädessään älypuhelin, jolla on mahdollista tallentaa, muokata, jakaa ja toistaa rikkaita mediasisältöjä, on jatkossa median tuottaminen ja käyttäminen oletusarvo kaikessa viestinnässä. Itsestäänselvien, ubiikisti kaikkialla läsnä olevien tuotanto- ja viestintävälineiden tulisi olla myös koulussa käytössä.

Neljännessä luvussa mainitaan oppilaiden omien laitteiden hyödyntäminen opetuksessa. On ilahduttavaa nähdä, että OPH ottaa selkeän kannan jo vuosia velloneeseen BYOD-keskusteluun (bring your own device). Oppilaiden omien laitteiden käyttö opetuksessa ei ole enää uusi asia – sitä on kouluissa tehty esimerkiksi liikunnan tunneilla aina. Jos oppilaalla ei ole omia varusteita, saa hän koululta lainaan (usein huonotasoisemmat) välineet. Kun täysin kelpo täppäri maksaa nykyisin jo alle 100 euroa (ja tulevaisuudessa yhä vähemmän), on BYOD-kieltoa vaikea perustella myöskään vanhempien taloudellisella tilanteella. Menisimme tässä kohtaa vieläkin pidemmälle ja suosittelemme varovaisen sallimisen sijasta – joka mahdollistaisi myös koulukohtaisen kieltämisen – yksiselitteistä linjausta, että oppilaiden tulee voida käyttää omia tieto- ja viestintäteknologian laitteitaan oppimisensa tukena.

Neljännessä luvussa mainitaan myös pelillisyys. Gamification on hype-käyränsä huipulla, joten termiin ja sen puolestapuhujiin on suhtauduttava varauksella. Pelillisyys-termi tulee yksinkertaisesti siitä, että pelisuunnittelijat ovat käytännössä tätä alaa opiskelleet ja toteuttaneet kautta aikojen. Asiasta ei tarvitse kuitenkaan puhua pelillistämisenä, etenkään kun muutaman vuoden päästä hype-odotukset pettävät ja termi saa pahan kaiun. Parempi puhua osallistamismuotoilusta (engagement design), josta asiassa lopulta on kyse. Siis siitä, että opiskeluympäristön sääntöjä ja käytäntöjä muokataan siten, että ne maksimoivat erilaisten ihmisten osallisuuden tunteen ja motivaation antaen mahdollisuuden mm eritahtiseen tiedon omaksumiseen. Motivaation ja viihtymisen lisääminen ovat kouluissa jo nyt tärkeitä, mutta 1:1-tilanteessa (jossa joka oppilaalla on oma päätelaite) tulee opettajille korkeampi rima: heidän tarjoamansa oppimistilanteen on oltava kiinnostavampaa kuin vaihtoehto, eli kavereiden kanssa hengailu verkossa.

Myönnämme, että TVT:n mukaanotto kaikkiin oppiaineisiin lyijykynän tasoiseksi itsestäänselväksi työkaluksi on haaste opettajille, mutta että tämä haaste on otettava vastaan ja ratkaistava. Teknologian kehittymistä ei voi kukaan pysäyttää tai edes hidastaa. Mitä pidempään kouluissa harataan vanhoissa työvälineissä, sitä suuremmaksi kuilu venyy.

Digitaalisten välineiden käytön tuen ei pidä kuitenkaan olla jokaisen opettajan vastuulla eikä haaste ratkea perinteisellä veso-koulutuksella. Opettajien välinen verkostoituminen,  hyvien käytänteiden jakaminen, vertaisoppiminen, oppilaiden oman osaamisen hyödyntäminen, oppilaiden välinen vertaisoppiminen ja apuopettajuus sekä oppilaiden tarjoamat mahdollisuudet opettajien nähdä nykynuorison mediankäyttökulttuuria ja -käytäntöjä ovat ehkä keskeisimmät tavat uudistaa opetuksen tarjoajien näkökulmaa ja myös käytännön taitoja.

Ehkä keskeisintä on ymmärtää, että opettaja ei ole enää edes opetusvälineiden ylin päättäjä. Opettajan oppiaineosaamisen ylin osaaminen on jo aikaa sitten mennyt ja internetin vapaan tiedon saatavuuden myötä tullut myös oppilaille selväksi. Opettaja ei siis jaa tietoa, tämän kaikki tiedämme. Opettajan ei myöskään tule olla käytettävien opetusvälineiden diktaattori. Kullakin kurssilla käytettävät välineet ja materiaalit voidaan hyvin päättää osallistavasti keskustellen oppilaiden kanssa. Hyvin perustellut ajatukset voidaan huomioida. Jos ja kun oppilaat haluavat käyttää opettajalle vieraita palveluita tai laitteita, on oppilaiden vastuulla, että he osaavat niitä käyttää ja myös opastaa muita oppilaita ja opettajaa niiden käytössä. Opettajalla säilyy vastuu oppimispolusta ja oppimisen edistämisestä. Jos jokin väline ei sitten toimikaan odotetusti, vaihdetaan sujuvasti toiseen vaihtoehtoon.

Sekin on todellisuutta, että aina työkalut eivät toimi. Lyijykynätkin katkeavat välillä. Ja välillä suojasää sulattaa jään, jolloin luistelun sijaan mennään sisäsaliin. B-suunnitelmat ovat tuttuja niille opettajille, joiden opetus ei ole ollut täysin kontrolloidussa, suojatussa luokkahuoneessa. Nyt on kaikkien opettajien huomattava, että opetusympäristön kytkeytyminen yhteiskuntaan erilaisten digitaalisten välineiden avulla saattaa kaiken opetuksen “digitaaliselle säälle” alttiiksi. Sadesäälle tarvitaan varasuunnitelma.

Kunnioittavasti, Suomen eOppimiskeskus ry:n neuvottelukunnan puolesta

Tarmo Toikkanen, neuvottelukunnan puheenjohtaja
Harto Pönkä, neuvottelukunnan jäsen
Leena Vainio, yhdistyksen puheenjohtaja
Irma Mänty, hallituksen jäsen
Jaana Kullaslahti, hallituksen varajäsen
Tiina Front-Tammivirta, hallituksen jäsen
Anne Rongas, toimihenkilö
Kaisa-Honkonen Ratinen, toimihenkilö
Piia Liikka, toimihenkilö
Titi Tamminen, toimihenkilö

Suomen eOppimiskeskus ry on valtakunnallinen yhdistys, joka edistää verkko-opetuksen ja digitaalisten opetustoteutusten käyttöä, tutkimusta ja kehittämistyötä yrityksissä, oppilaitoksissa ja muissa organisaatioissa. Lisätietoja: www.eoppimiskeskus.fi, toiminnanjohtaja Titi.Tamminen[at]eoppimiskeskus.fi, eOppimisen neuvottelukunnan puheenjohtaja tarmo.toikkanen[at]eoppimiskeskus.fi

Kannanottoa on valmisteltu avoimesti yhdistyksen neuvottelukunnan toimintana ja sen kirjoittamiseen on osallistunut allekirjoittaneiden lisäksi laajempi joukko alan asiantuntijoita. www.eoppimiskeskus.fi/neuvottelukunta